Kirja kertoo Lapin sodasta ja traagisista ihmiskohtaloista aika inhorealistisesti. Päähenkilönä on suomalainen naiskätilö, joka rakastuu epätoivoisesti saksalaiseen natsiupseeriin ja seuraa tätä töihin vankileirille. Kumpikin hahmo (ja oikeastaan jokainen muukin kirjassa esiintyvä hahmo) on omalla tavallaan niin sekaisin, että on vaikeaa samastua heihin tai olla surullinen heidän kohtaloistaan.
Luin joskus kauan sitten Joel Lehtosen Putkinotko-sarjan ja sain ikuiset traumat suomalaisesta realismista ja kirpuista, luteista ja täistä. Kätilön brutaali kielenkäyttö ei sitten mitenkään auttanut näiden traumojen käsittelyssä, joten mielikuvani suomalaisesta kirjallisuudesta ei juurikaan parantunut. Jotenkin ehkä tykkään enemmän siitä, että asiat kerrotaan hienostuneesti. Törkeyksien jauhaminen joka toisella sivulla ei saa aikaan reaktiota "vau kun kirjailija on rohkea ja uskalias" vaan ennemminkin "ai ei sitten muita ansioita ole, kun pitää marssittaa paperille jokainen tietämänsä alatyylinen ilmaus". Ei sillä, etteikö kirjailijalla olisi mitään ansioita, mutta en selvästi ole hänen kohdeyleisöään.
Noh, mutta jotain hyvääkin. Olen lukenut historiaa törkeän minimaalisesti, joten tietämykseni Lapin sodasta on ollut lähinnä tasoa "jatkosodan jälkeen saksalaiset ajettiin pois ja ne poltti Lapin". Kätilöä lukiessa sai ehkä paremman käsityksen siitä, mitä siellä oikeasti saattoi tapahtua. Toki tämän olisi voinut lukea paremmin jostain ei-niin-proosallisesta teoksesta, mutta parempi varmaan näin kuin ei ollenkaan. En nyt kuitenkaan suosittelisi.
Tämä nyt kuitenkin oli vuoden ensimmäinen kirjani, vielä 9 jäljellä, jotta saavutetaan se hulppea 10 kirjan raja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti